torstai 25. syyskuuta 2014

Jotain ihan muuta: Tough Mudder -karsinta 24.9.2014

Eilen kylmänä ja kauniina syyspäivänä tein elämäni tiukimman urheilusuorituksen. Nokian Renkaat oli koonnut Mustavuoren laskettelurinteelle kaksitoista kisaajaa. Yrityksemme aloitti äskettäin yhteistyön Tough Mudder –nimisen seikkailukilpailujärjestäjän kanssa ja tämä tusina pyrki pilottijoukkueeseen lokakuussa pidettävään Tough Mudder London South -kisaan.

Edellisviikolla olimme selvittäneet urheilutyylimme Hucosportin kyselyyn vastaamalla. Aiemmin keskiviikkopäivällä pidettyjen ryhmähaastatteluiden jälkeen oli aika testata, ketkä pärjäisivät joukkueessa parhaiten kilpailulle tyypillisissä kovissa koitoksissa. Esivalmisteluina täytimme terveydentilan kartoittavan lomakkeen ja saimme sykemittarit käyttöön karsinnan ajaksi syke- ja palautumistietoja varten.


Alkuinfoa kuuntelemassa.
Rennosti kovaa hymyillen, vai mitä Soile?


Varalan urheiluopisto oli toteuttanut karsinnan rakentamalla kaksitoista estettä parin kilometrin mittaiselle, jyrkässä maastossa kiertävälle radalle. Esteeltä toiselle edettiin juosten  - siinä määrin, missä hengityksen tasaustarve ja jalkojen kramppailu antoivat myöten. Reitti ja esteet käytiin läpi lämmittelykierroksella, minkä lisäksi varsinaisia kisakierroksia kierrettiin kaksi kappaletta kuuden hengen joukkueissa.

Luulot otettiin pois heti ensimmäisellä esteellä: joukkueen oli tarkoitus kiivetä ylös hyvin jyrkkää sorakuopan seinämää pitkin. Kädet oli pian otettava käyttöön jalkojen avuksi, sillä vain maan seasta pilkottaviin juuriin tarttumalla sai edettyä ylöspäin. Etenemistä vaikeutti edelläkulkevien mukana irronneet vierivät kivet. Lupasin juhlallisesti, että tämän jälkeen en enää koskaan nillitä mäkivetojen tekemisestä juoksuharkoissa…


Äkkijyrkkä.

Ylhäällä sykkeet huitelivat 170:ssä, kun jatkettiin suoraan seuraavaan esteeseen, kuivan ojanpohjan läpikulkuun. Etenemistä oli hankaloitettu asettelemalla puidenrankoja pitkin ja poikin uomaa, niistä pujoteltiin yli ja ali vastaan kimpoilevia oksia väistellen.

Ojanpohja johti kymmenen skeittirampin kaltaisen korkean esteen luo. Jokainen oli ylitettävä, joko juoksemalla ylös kovalla vauhdilla tai joukkuetovereiden työntämänä tai vetämänä. Usein oma vauhti loppui kesken ja Cliffhanger-otetta tuli harjoiteltua. Rampeilta siirryttiin pieni pätkä metsän läpi kukkulalle, jossa ylitettiin pari metriä korkea aita poikkipuita pitkin nousemalla.

Mustavuoren laelta avautui upea syksyinen näkymä ja pääsimme tasaamaan sykkeitä alamäessä. Rinteen tiukan kulman vuoksi askeleiden kanssa piti olla tarkkana, nilkan nyrjähdys oli hyvin lähellä. Puolivälissä mäkeä testasimme ennakkoon tuttua talviaktiviteettia: laskimme liukurilla viiden metrin mittaisen kohotetun tason alas. Mäen juuressa odotti jälleen kiipeilyeste, jonka ylittämisessä joukkueemme miehet jälleen auttoivat.

Liukumäki ei lunta kaipaa.

Seuraavaksi viilensimme itseämme lammen viereisellä suoalueella. Rantaviivan luokse siirryttiin pitkin puolentoista metrin korkeudella olevaa tukkia, tasapainoilu oli tosiaan tarpeen. Itse vesistö ylitettiin lämmittely- ja ensimmäisellä kisakierroksella märältä mättäältä toiselle hyppimällä, mutta viimeisellä kierroksella kävi käsky mennä koko matka suo-ojaa pitkin.

Vesi oli todella kylmää, likaista ja pahanhajuista mutta eteenpäin oli mentävä. Oja oli niin syvä, että lähes koko matkalla jalat eivät yltäneet pohjaan. Silloin kun ne ylsivät, lenkkarit tulivat melkein imaistuiksi kiinni mutaiseen pohjaan. Pohjassa oli myös pystyssä puunkappaleita, joita tuli varoa. Menin osuuden läpi sammakkouinnilla, yllätyksenä tuli, että lenkkarit kelluvat.


Ensin edettiin rantaa pitkin.
Jokainen upposi vuorollaan.

Kun päästiin kuivemmalle maalle, pääsin harjoittelemaan ensimmäistä kertaa tetsausta (toki ilman painavia varusteita). Suon yli menin… en niin että heilahti, vaan hyvin hitaasti rämpimällä. Matalana eteneminen jatkui agilityputken läpi mönkiessä. Tätä seurasi kenties radan helpoin tehtävä, koivutukin siirtäminen yhteispelillä rappusia ylös.

Putken syöverissä.
Tukkijätkät liikkeessä.

Suoritimme kontinylittämistehtävän ensimmäisen kisakierroksen loppupuolella. Kontti näytti hyvin korkealta, mutta hyödynsimme sen vieressä olleita suuria puurullia ylittämiseen. Toinen joukkue oli käyttänyt tukkia kiipeämisen apuna.

Hoplaa, kohta ensimmäinen kierros läpäisty.

Viimeisenä esteenä oli ylittää noin kolmen metrin mittainen pätkä rautapalkista roikkumalla. Palkin keskivaiheille maahan oli jätetty avuksi nurinpäin käännetty juomakori, jolta sai otettua vauhtia eteenpäin heijaukseen. Viimeisellä kierroksella pohkeeseeni iski kramppi tässä kohtaa, onneksi maaliin oli matkaa vain kymmenen metriä. Kisan aikana olin saanut tuta ensimmäistä kertaa jalkapohjien kramppailun, yleensä pohkeet ovat ainut kouristusherkkä kohta.

Vauhdilla yli.

Molempien kisakierrosten jälkeen sormenpäästä mitattiin verinäytteellä kehon maitohappopitoisuus, jotta selviäisi kuinka hyvin itse kukin suorituksesta palautui. London South –tapahtuman rata on 15-20 kilometriä pitkä esteiden ollessa paljon rankempia kuin tällä karsintaa varten rakennetulla radalla. Itse olin maalissa ihan sippi, muut joukkueemme jäsenet vaikuttivat hyvävoimaisilta. Suurin heikkouteni oli ylävartalon lihasvoiman, etenkin räjähtävän sellaisen puute.

Mahtava tunne, maalissa lämpimät ja kuivat vaatteet päällä.

Karsinta oli ainutlaatuinen kokemus! Olen niin iloinen, että uskalsin lähteä mukaan kisaan haastamaan itseni. Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella, ja siellä todellakin oltiin eilen puolentoista tunnin ajan. Tein asioita, jotka etukäteen jännittivät paljon, mutta joista selvittiin viimeistään joukkuekavereiden tuella. Porukallamme oli todella hyvä meininki, kannustimme toisiamme jatkuvasti ja moni este olisi jäänyt itseltäni selvittämättä ilman muiden antamaa apua. Iso kiitos teille Jarkko, Leo, Pekka, Sami ja Soile!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti