torstai 25. syyskuuta 2014

Jotain ihan muuta: Tough Mudder -karsinta 24.9.2014

Eilen kylmänä ja kauniina syyspäivänä tein elämäni tiukimman urheilusuorituksen. Nokian Renkaat oli koonnut Mustavuoren laskettelurinteelle kaksitoista kisaajaa. Yrityksemme aloitti äskettäin yhteistyön Tough Mudder –nimisen seikkailukilpailujärjestäjän kanssa ja tämä tusina pyrki pilottijoukkueeseen lokakuussa pidettävään Tough Mudder London South -kisaan.

Edellisviikolla olimme selvittäneet urheilutyylimme Hucosportin kyselyyn vastaamalla. Aiemmin keskiviikkopäivällä pidettyjen ryhmähaastatteluiden jälkeen oli aika testata, ketkä pärjäisivät joukkueessa parhaiten kilpailulle tyypillisissä kovissa koitoksissa. Esivalmisteluina täytimme terveydentilan kartoittavan lomakkeen ja saimme sykemittarit käyttöön karsinnan ajaksi syke- ja palautumistietoja varten.


Alkuinfoa kuuntelemassa.
Rennosti kovaa hymyillen, vai mitä Soile?


Varalan urheiluopisto oli toteuttanut karsinnan rakentamalla kaksitoista estettä parin kilometrin mittaiselle, jyrkässä maastossa kiertävälle radalle. Esteeltä toiselle edettiin juosten  - siinä määrin, missä hengityksen tasaustarve ja jalkojen kramppailu antoivat myöten. Reitti ja esteet käytiin läpi lämmittelykierroksella, minkä lisäksi varsinaisia kisakierroksia kierrettiin kaksi kappaletta kuuden hengen joukkueissa.

Luulot otettiin pois heti ensimmäisellä esteellä: joukkueen oli tarkoitus kiivetä ylös hyvin jyrkkää sorakuopan seinämää pitkin. Kädet oli pian otettava käyttöön jalkojen avuksi, sillä vain maan seasta pilkottaviin juuriin tarttumalla sai edettyä ylöspäin. Etenemistä vaikeutti edelläkulkevien mukana irronneet vierivät kivet. Lupasin juhlallisesti, että tämän jälkeen en enää koskaan nillitä mäkivetojen tekemisestä juoksuharkoissa…


Äkkijyrkkä.

Ylhäällä sykkeet huitelivat 170:ssä, kun jatkettiin suoraan seuraavaan esteeseen, kuivan ojanpohjan läpikulkuun. Etenemistä oli hankaloitettu asettelemalla puidenrankoja pitkin ja poikin uomaa, niistä pujoteltiin yli ja ali vastaan kimpoilevia oksia väistellen.

Ojanpohja johti kymmenen skeittirampin kaltaisen korkean esteen luo. Jokainen oli ylitettävä, joko juoksemalla ylös kovalla vauhdilla tai joukkuetovereiden työntämänä tai vetämänä. Usein oma vauhti loppui kesken ja Cliffhanger-otetta tuli harjoiteltua. Rampeilta siirryttiin pieni pätkä metsän läpi kukkulalle, jossa ylitettiin pari metriä korkea aita poikkipuita pitkin nousemalla.

Mustavuoren laelta avautui upea syksyinen näkymä ja pääsimme tasaamaan sykkeitä alamäessä. Rinteen tiukan kulman vuoksi askeleiden kanssa piti olla tarkkana, nilkan nyrjähdys oli hyvin lähellä. Puolivälissä mäkeä testasimme ennakkoon tuttua talviaktiviteettia: laskimme liukurilla viiden metrin mittaisen kohotetun tason alas. Mäen juuressa odotti jälleen kiipeilyeste, jonka ylittämisessä joukkueemme miehet jälleen auttoivat.

Liukumäki ei lunta kaipaa.

Seuraavaksi viilensimme itseämme lammen viereisellä suoalueella. Rantaviivan luokse siirryttiin pitkin puolentoista metrin korkeudella olevaa tukkia, tasapainoilu oli tosiaan tarpeen. Itse vesistö ylitettiin lämmittely- ja ensimmäisellä kisakierroksella märältä mättäältä toiselle hyppimällä, mutta viimeisellä kierroksella kävi käsky mennä koko matka suo-ojaa pitkin.

Vesi oli todella kylmää, likaista ja pahanhajuista mutta eteenpäin oli mentävä. Oja oli niin syvä, että lähes koko matkalla jalat eivät yltäneet pohjaan. Silloin kun ne ylsivät, lenkkarit tulivat melkein imaistuiksi kiinni mutaiseen pohjaan. Pohjassa oli myös pystyssä puunkappaleita, joita tuli varoa. Menin osuuden läpi sammakkouinnilla, yllätyksenä tuli, että lenkkarit kelluvat.


Ensin edettiin rantaa pitkin.
Jokainen upposi vuorollaan.

Kun päästiin kuivemmalle maalle, pääsin harjoittelemaan ensimmäistä kertaa tetsausta (toki ilman painavia varusteita). Suon yli menin… en niin että heilahti, vaan hyvin hitaasti rämpimällä. Matalana eteneminen jatkui agilityputken läpi mönkiessä. Tätä seurasi kenties radan helpoin tehtävä, koivutukin siirtäminen yhteispelillä rappusia ylös.

Putken syöverissä.
Tukkijätkät liikkeessä.

Suoritimme kontinylittämistehtävän ensimmäisen kisakierroksen loppupuolella. Kontti näytti hyvin korkealta, mutta hyödynsimme sen vieressä olleita suuria puurullia ylittämiseen. Toinen joukkue oli käyttänyt tukkia kiipeämisen apuna.

Hoplaa, kohta ensimmäinen kierros läpäisty.

Viimeisenä esteenä oli ylittää noin kolmen metrin mittainen pätkä rautapalkista roikkumalla. Palkin keskivaiheille maahan oli jätetty avuksi nurinpäin käännetty juomakori, jolta sai otettua vauhtia eteenpäin heijaukseen. Viimeisellä kierroksella pohkeeseeni iski kramppi tässä kohtaa, onneksi maaliin oli matkaa vain kymmenen metriä. Kisan aikana olin saanut tuta ensimmäistä kertaa jalkapohjien kramppailun, yleensä pohkeet ovat ainut kouristusherkkä kohta.

Vauhdilla yli.

Molempien kisakierrosten jälkeen sormenpäästä mitattiin verinäytteellä kehon maitohappopitoisuus, jotta selviäisi kuinka hyvin itse kukin suorituksesta palautui. London South –tapahtuman rata on 15-20 kilometriä pitkä esteiden ollessa paljon rankempia kuin tällä karsintaa varten rakennetulla radalla. Itse olin maalissa ihan sippi, muut joukkueemme jäsenet vaikuttivat hyvävoimaisilta. Suurin heikkouteni oli ylävartalon lihasvoiman, etenkin räjähtävän sellaisen puute.

Mahtava tunne, maalissa lämpimät ja kuivat vaatteet päällä.

Karsinta oli ainutlaatuinen kokemus! Olen niin iloinen, että uskalsin lähteä mukaan kisaan haastamaan itseni. Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella, ja siellä todellakin oltiin eilen puolentoista tunnin ajan. Tein asioita, jotka etukäteen jännittivät paljon, mutta joista selvittiin viimeistään joukkuekavereiden tuella. Porukallamme oli todella hyvä meininki, kannustimme toisiamme jatkuvasti ja moni este olisi jäänyt itseltäni selvittämättä ilman muiden antamaa apua. Iso kiitos teille Jarkko, Leo, Pekka, Sami ja Soile!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Palanen kerrallaan

Vuoden ajan olen yrittänyt ymmärtää hyvän juoksuasennon perusedellytyksen, lantio eteen –ohjeen, ja nyt taisi lamppu vihdoin syttyä. Konkretisoijiksi tarvittiin yksi triathlonisti ja yksi pilateksen harrastaja. Kimmoke asian rautalangasta vääntämiseen tuli, kun näin Tampere Puolimaratonilta minusta otettuja kuvia. Asento on moneen otteeseen niin lysyssä, että hieman hirvitti katsoa.

Kohta kosken kohdalla.

Vaikka lantio eteen -ohje kuulostaa itsestäänselvältä, olen noudattanut sitä väärin työntämällä pikemminkin ristiselkää eteenpäin (silloin, kun olen ylipäätään muistanut ohjeen juostessa). Kaverit saivat visualisoitua oikean liikkeen muun muassa näin:

  • Kuvittele, että ylläsi on vyö. Muuta lantion asentoa niin, että solki on samassa linjassa vyön takaosan kanssa.
  • Kuvittele, että suoliluidesi kohdalla olisi ajovalot. Kohota lantiota niin, että valot osoittavat suoraan eteenpäin.

Näin pieni asia, suunnilleen viiden sentin kokoinen liike. Sen tehtyä seisoo perusryhdikkäässä asennossa, jonka ylläpito vaatii kyllä jatkuvaa työtä. Jalka tuntuu tällöin työntyvän eteenpäin helpommin.

Sama asia on selitetty myös kehotuksella kääntää häntäluu osoittamaan alaspäin. Itse hahmotan liikkeen siten, että lantiota käännetään ylöspäin ympyrän neljännesosakaaren verran. Monta tapaa sanoa sama asia, riittää kunhan tajuaa edes yhden niistä. Vielä kun tästä tulisi luonnollinen juoksuasento.

Herkkupäivän kuvausrekvisiittaa.

Tekniikkaharkoissa asentoa on kehitetty pikkuhiljaa: ensiksi opettelin vähitellen kanta-astujasta painottamaan päkiäaskellusta. Rintakehän ryhdikäs asento ja ylävartalon hienoinen kallistus (”kuin olisi kaatumassa eteenpäin”) ovat olleet pitkään työn alla. Kun lantio alkaa pysyä kohdallaan, päästään seuraavien osioiden kimppuun teemalla ”voimaa jalkoihin”:

  • Polven nosto korkeammalle
  • Jalan terävä napautus eteen
  • Jalan työntö pitkälle taakse

Ja tämä kaikki vain juoksua koskien, uinnissa ja pyöräilyssä on puolestaan omat kymmenet tekniikkaniksinsä. Nekin tullaan ajan myötä taklaamaan samalla tavoin kuin elefantti syödään, palanen kerrallaan.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Tampere Puolimaraton 14.9.2014

Puolikas meni paljon paremmin kuin odotin: lähtiessä en ollut edes varma maaliin pääsystä, mutta juoksinkin 26 sekunnin päähän ennätyksestäni. Kisaan lähdettiin Keskustorilta, joka oli täpötäynnä kaikkiin sateenkaaren väreihin pukeutunutta juoksukansaa. Sää oli tuuleton ja aurinkoinen lämpötilan ollessa noin 15 astetta, joten jälleen tarkeni lyhythihaisella ja –lahkeisilla.


Ready to run.

Tuhatkunta juoksijaa alkulämmittelyssä.


Ensimmäinen minuutti bruttoajasta kului lähtöportin läpi pääsemiseen. Samoin ensimmäiset puolitoista kilometriä meni sumpussa köpötellessä, lähdin kahden tunnin jäniksen takaa mutta olisi kannattanut siirtyä vielä edemmäs jonossa. Eipä ainakaan tullut lähdettyä liian kovalla vauhdilla.

Lähtöön järjesty.

Odottelin, alkaako reidessä tuntua kipua, muttei tapahtunut mitään. Hieronta ja lepo olivat näköjään tepsineet. Pidin koko kisan ajan sykkeenä etukäteen mietityn 170. Jonkin verran piti tehdä työtä sen ylläpitämiseksi, lukemat pyörivät usein 167-168:n kieppeillä.

Reitti kiersi todella upeita maisemia: pääsin ensi kertaa käymään uudehkolla Palatsinraitin sillalla sekä Lapinniemen ranta-alueella, joka muistuttaa Vihilahden puistoa. Reitillä oli kuitenkin paljon käännöksiä ja jonkin verran nousuja, tiukin oli ehkä Härmälän metsäpätkällä ollut lyhyt mutta jyrkkä mäki.

Ratinan suvanto.

Juoksin koko ajan sykkeen mukaan, väliaikojen perusteella se tarkoitti noin 5:40 min/km -tahtia. Hörppäsin nestettä (vuorotellen vettä ja urheilujuomaa) jokaisella huoltopisteellä, vaikkei sää tuon lämpimämpi ollutkaan. Huoltopisteitä oli sopivan taajaan, mutta viimeisellä huoltopisteellä tuli hieman odottelua, sillä juomia ei ollut ehditty kaataa kuppeihin. Geelin nappasin tuttuun tapaan puolen tunnin välein.


Väkeä puolimatkan krouvissa stadionilla.

Stadionkierroksella huomasin kahden tunnin jäniksen noin 30 metrin päässä, yritin roikkua mukana vaikka vauhti tuntui kovalta. Vieressä juossut kommentoikin pupun menevän ylivauhtia. Puoli tuntia siitä eteenpäin jänis tuntuikin hölläävän vauhtiaan, ja pääsin sen ohi. Yhdeksännentoista kilometrin kohdalla pohkeessa alkoi tuntua krampinpoikasta, onneksi vasta silloin.

Viimeiset kaksi kilometriä meni hyvällä fiiliksellä, sillä näytti siltä, että saisin alitettua kaksi tuntia. Loppurutistuksena toimi Laukontorin silta ylämäkeen juostuna ja maalissa olin nettoajassa 1:58:25. Juoksun jälkeen oli paljon parempi olo kuin yleensä puolikkaan jälkeen. Se johtui ehkä siitä, että olen juossut lähes kaikki muut puolikkaat vajaat kymmenen astetta kuumemmassa säässä.

Pirteänpinkki osallistujalahja.
Palautumisapurit.

Kisan jälkeen pohkeet ovat olleet väsyneet mutta kipuja ei ole tuntunut. Huomenna todennäköisesti välttelen rappujen alas kävelemistä... Tänään tekniikkaharkoissa otin syväkyykky-loikka -yhdistelmät tavallista rauhallisemmin välttääkseni uuden lihasvenähdyksen. Kannatti käydä kokeilemassa puolimaratonia, nyt voi hyvillä mielin aloittaa Pirkan Hölkkä -treenin!

torstai 11. syyskuuta 2014

Pientä takapakkia


Syyskuun alussa iskenyt etureisijumi ei ollutkaan jumi vaan jonkun sortin venähdys/revähdys. Viikko sitten torstaina kykenin juoksemaan rauhallisesti tunnin, mutta kipu palasi seuran lihaskuntojumpan jälkeen. Tänä maanantaina kävin kokeilemassa juoksua tekniikkaharkoissa, mutta meno oli taas lopetettava 50 metrin jälkeen. Pystyn pyöräilemään ja kävelemään normaalisti, kun taas juostessa reittä kiristävä kipu alkaa heti.


Ice ice baby.

Kävin eilen (ensimmäistä kertaa ikinä) hieronnassa ja reidet käsiteltiin mustelmille asti. Etureiden lisäksi kireyttä tuntui lonkankoukistajissa. Tällä hetkellä reisi tuntuu jäykähköltä, juoksua en ole kokeillut. Kotihoitona olen käyttänyt päivittäin kylmägeeliä, venytellyt kevyesti sekä pitänyt taukoa treeneistä. Huomenna harkitsen meneväni työpaikan kehonhuoltotunnille.

Aloitan tänään kevyen ”kaiken varalta” –tankkauksen sunnuntain puolimaratonia varten. Kisapäivänä sitten käy ilmi, pystynkö juoksemaan ollenkaan tai tuleeko lenkki lönkyteltyä tavallista hitaammalla tahdilla. Jos kipu tuntuu voimakkaana, otan suosiolla vastaan ensimmäisen DNF:ni tulosluettelossa, uusia juoksutapahtumia tulee aina.

tiistai 9. syyskuuta 2014

”Motivation gets you started, habit keeps you going.”

Palataan syyskuun 2013 alkuun. Olin juuri ilmoittautunut tämän kesän puolimatkalle ja luottavaisella mielellä siitä, että 10,5 kuukaudessa ehtii treenata itsensä läpäisykuntoon. Triathlonharjoittelun aloittaminen kuitenkin takkuili. Juoksin syyskuun puolivälissä maratonin, jonka jälkeinen treenitauko venähti kolmeen viikkoon.  Loppuvuoden liikkuminen oli pääasiassa tasolla ”lyhyt juoksu, lyhyt sali” ilman suunnitelmaa ja tavoitteellisuutta. Puolimatka tuntui niin isolta kokonaisuudelta, etten tiennyt mistä lähteä liikkeelle.


Lempijuoksumaisemaa Vihilahdessa.

Marraskuun lopussa osallistuin ystävän innoittamana Jarmo Hastin vetämälle triathlonin viikonloppuleirille Nokialla. Leiriltä hain tekniikkavinkkejä kaikkiin kolmeen lajiin sekä ylipäätään ’kick start’ –aloitusta harrastukseen. Tekniikka- ja teorialuentojen lisäksi kolmeen päivään mahtui uintia, spinningiä, juoksua, kuntopiiriä ja venyttelyä noin kymmenen tunnin edestä. Vasta-alkajalle setti oli sen verran rankka, että sunnuntai-iltana nukahdin olohuoneemme matolle kesken venyttelyn.

Pidin leiriä onnistuneena, sillä aloittelijalle vetäjien antama tekniikkaopetus ja leiriläisten omat kokemukset tarjosivat lähes kokonaan uutta ja hyödyllistä tietoa. Oli myös mielenkiintoista nähdä veden alla kuvattu video omasta uintityylistä (ja sen tyylittömyydestä).


Punahilkkana liikenteessä, huomioväri ennen kaikkea.

Säännöllisen kolmen lajin harjoittelun sain käyntiin klassisesti uuden vuoden jälkeen. Harjoittelutuntimäärät pysyivät silti hyvin matalina. Ensi kesänä puolimatkalle tähtäävä kaverini tiedusteli, paljonko käytän aikaa treeneihin, jolloin laskin takautuvasti tämän vuoden treenitunnit tammikuun alusta Joroisten kisaan asti. Keskimäärin aikaa meni 3 tuntia 12 minuuttia viikossa. Mukaan on laskettu myös matkustusviikot sekä sairasviikot, jolloin en liikkunut lainkaan.


Treenimäärät tunneissa.

Uintiin käytin 21%, pyöräilyyn 36%, juoksuun 26% sekä saliin ja muihin lajeihin 17% kokonaisharjoitusmäärästä. Muihin lajeihin sisältyy kaikki loppu liikunta satunnaisista kirkkovenesouduista hot jooga –kokeiluihin. Hyötyliikuntaa en laskenut mukaan määriin, päivittäin tulee käveltyä muutama kilometri.

Lajikohtainen ajankäyttö.

Jossittelulla ei pitkälle pötkitä, mutta mitä tekisin toisin, jos aloittaisin triathlonharjoittelun nyt? Suurin hyöty olisi kenties ollut alusta asti seuran treeneissä käymisestä. Valmennus on hyvin laadukasta ja ohjeistusta annetaan liikkujan tason mukaan. Triathlonteam226:ssa on rentoa ja mukavaa porukkaa, joiden kanssa on hauska treenata, ja joilta kehtaa kysyä neuvoa perusasioissakin. Vaikka triathlon on yksilölaji, yhteisharkoissa saa tsempattua itsensä yrittämään kovempaa, sillä muutkin tekevät parhaansa ja haluavat kehittyä.


Härmälän monsterimäki, taattu sykkeennostattaja.

Toiseksi käyttäisin paljon enemmän aikaa maantiepyörän päällä, ennen puolimatkaa kilometrejä ehti taittua vain noin 400. Koko alkutaival pyörällä meni vaihteiden kanssa taistellessa ja pyöritystekniikkani kaipaa kipeästi hiomista. Hankin juuri harjoitusvastuksen, jonka avulla jalat saavat toivottavasti lisää voimaa ja paremman tekniikan pitkän talven aikana. Ylipäätään tulen siirtämään saliin ja muihin lajeihin käytettyä harjoitteluaikaa pyöräilyn treenaamiseen.


Pyöräillessä tutuksi tullut "kotoo töihin" -näkymä.

Tärkein asia, jonka muutan omassa treenauksessani, lienee kuitenkin asennoituminen harjoitteluun ja triathlonharrastukseen. Bongasin tämän postauksen otsikon viime sunnuntaina Tampereen GET UP! –liikuntamessuilla crossfitsali Poltteen mainoslakanasta. Kuluneisuudestaan huolimatta fraasi pitänee paikkansa: kun harjoittelusta tulee itsestään selvä osa päivittäistä elämää, kehittyminen pääsee käyntiin ja kunto nousee.

Aion tällä kaudella lisätä liikuntaan käytettävää aikaa merkittävästi mutta maltilla, huomioiden vuodenaikojen mukaiset jaksotukset ja lajipainotukset. Myös kehonhuolto tullee olemaan entistä tärkeämpää palautumisen helpottamisen ja vammojen ehkäisyn takia. On mielenkiintoista aikanaan nähdä, miten tavoitteellinen harjoittelu näkyy kisavauhdeissa ja kestävyydessä ylipäänsä.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Minne sitten?

Syyskuu ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Maanantain tekniikkaharkkojen alussa oikea etureiteni meni niin pahasti jumiin, että jouduin jättämään leikin saman tien kesken. Todennäköisesti lauantain kisa, töihin pyöräily pitkästä aikaa ja juoksuharkat olivat liikaa rasitusta yhteen soittoon. Tiistaina puolestaan onnistuin saamaan pienen mutta kivuliaan palovamman kasvissosekeittoa keitellessä. Keskiviikko meni jo paremmin, sillä pääsin ilmoittautumaan ensi kesän Finntriathlon Joroisten puolimatkalle ongelmitta.


Ruuanlaitto vaarantaa terveytesi.

Vertailin eri kisavaihtoehtoja jonkin verran ennen ilmoittautumista, kaikissa on hyvät ja huonot puolensa mm. kisan ajankohdan, sijainnin ja osallistujamäärän suhteen. Kokeilen nyt Joroisten kisan toiseen kertaan ja vuonna 2016 lienee aika testata puolimatkaa jollain toisella paikkakunnalla. Mikäli Joroisten reitit säilyvät samoina, pystyn ensi kesänä helpommin vertailemaan vuodessa tapahtunutta kunnon kehitystä. Sääoloihin ei tietenkään voi vaikuttaa.



Joroisten jämpti pyörärivi.

Ensi vuoden oma pääkilpailuni on Joroisilla, mutta mitä muuta on plakkarissa tapahtumien suhteen? Tänä syksynä aion osallistua vielä muutamaan juoksutapahtumaan. Suunnitelmissa on ensi viikon sunnuntaina juostava Tampere Puolimaraton ja lokakuun puolelle menevä, 33 kilometrin mittainen Pirkan Hölkkä. Jälkimmäinen näistä on ensimmäinen laatuaan minulle ja odotankin mielenkiinnolla, miltä maastojuoksu tuntuu. Kokemuksesta tiedän, että Hervannan Suolijärven mäet aiheuttavat hyytymisvaaran… Juoksutekniikkaharkoissa olemmekin juuri kokeilleet maastossa hyödyllisiä tyylejä. Esimerkiksi alamäet vapaasti rullaten olisi tarkoitus mennä toisista ohi niin että heilahtaa, käytännön toteutuksen onnistumisen näyttää lokakuu.



Raikas metsä, vähemmän raikas kuntoilija.

Kesällä ajattelin osallistua muutamaan lyhyempään kisaan ennen Joroista. Alustavasti olen harkinnut seuramme järjestämää sprint-kisaa Jämsässä ja perusmatkaa Sastamalan Voimarinteellä. Lisäksi on tietysti mahdollisuus osallistua TT226:n lyhyisiin harjoituskisoihin pitkin kesää. Pyöräilyn saralla kiinnostava tapahtuma on Pirkan pyöräily: 134 kilometrin Klassikolla saisi testattua pyöräkunnon ja istumalihasten kestävyyttä pidemmällä matkalla.


Pirkanmaalla asuvalle tuntuu löytyvän paljon mielenkiintoisia liikuntatapahtumia kohtalaisen etäisyyden päästä, on varaa valita. Valinnanvara on hyväksi siinäkin mielessä, että sairastumisen tai urheiluvamman iskiessä on mahdollista mennä myöhempänä ajankohtana järjestettävään kisaan. Kilpailuja varten tarvitaan luonnollisesti harjoittelua, josta ajattelin kirjoittaa seuraavalla kerralla.